Entä jos en saakaan opiskelupaikkaa ensi syksyksi ja työttömyyteni vain jatkuu? Entä jos ahkerasta yrittämisestä huolimatta en edelleenkään pääse yhteenkään työhaastatteluun? Entä jos edessä on toinenkin taloudellisesti epävarma, ankea ja yksinäinen talvi? Entä jos en jaksakaan tätä kaikkea enää yhtään enempää?
Ironista, suorastaan tragikoomista, miten ajatukseni ja tunteeni vaihtelevat päivästä ja viikosta toiseen. Vielä alkuviikosta olin toiveikas ja uskoin vakaasti työllistyväni joku päivä seuraavan vuoden tai puolentoista aikana. Oloni oli rento, enkä stressannut turhia, sillä mitäpä se auttaisi mihinkään?! Eilen netistä selailemani talousuutiset vetivät naamani vakavaksi. Iltaan mennessä olin ehtinyt jo rakentaa kolmekin vaihtoehtoista kauhuskenaariota mielessäni, ja tänä aamuna olin jo aivan varma siitä, että olen tuomittu ikuiseen työttömyyteen, köyhyyteen ja kurjuuteen.
Tiedän, että kyse on enemmänkin tunteista, kuin järjen äänestä. Pelkoni ovat seurausta epävarmana ja sumuisena näyttäytyvästä tulevaisuudesta. Tuntematon ja näkymätön pelottaa kuin pimeä pientä lasta. Pelko taas ruokkii kaikkia muita negatiivisia tunteita, kunnes olen stressistä ja ahdistuksesta tärisevä hermoraunio!
Pelko kuiskii korvaani, kuinka median kertomat ennustukset ja todennäköisyydet muuttuvat kohdallani kiveen hakatuksi totuudeksi. Pelko uskottelee, että juuri minulle tapahtuu pahin mahdollinen, enkä ikinä tule työllistymään. Pelko nauraa hiljaista, ilkeää nauruaan, kun huomaa ahdistukseni kasvavan. Pelko sysää minut suoraan valosta pimeään, eikä anna hämärälle mitään mahdollisuutta.
Näiden ajatusten ja tunteiden kanssa joudun elämään päivä kerrallaan. Juuri tänään vihaan työttömyyttä, köyhyyttä, kaiken epävarmuutta, tätä yhteiskuntaa, itseäni... Ehkä kuitenkin jo huomenna tai ensi viikolla huomaan valkoisen ja mustan sekoittuneen harmaan eri sävyiksi, ja toivo saa potkaista pelon pellolle päästäni, ainakin hetkeksi.
